Ötztaler Radmaraton 2018

Ötztaler Radmarathon on vuosittain järjestettävä maantiepyöräilytapahtuma, joka täytti tänä vuonna 36 vuotta. Kyseessä on n. 230km pitkä reitti joka menee neljän huipun yli – Kühtai (+1200 hm), Brenner (+780 hm), Jaufenpass (+1130 hm), Timmelsjoch (+1760 hm) – ja kerryttää samalla 5500 nousumetriä. Reitillä ei juuri ole tasamaata, vaan koko matka mennään joko ylös tai alas. Suoritusaika vaihtelee ammattilaiskuskien 7 tunnista 14 tunnin aikaleikkuriin. Pituuden ja korkeusvaihtelujen lisäksi haasteita tuo hyvin vaihteleva alppisää, erittäin nopeat laskut ja välillä tielle hyppivät vuohet ja lehmät. Reitti on suurimmalta osin suljettu autoliikenteeltä, mikä parantaa turvallisuutta huomattavasti. Vuodesta riippuen 4000–5000 osallistujaa starttaa ja 10–20% tippuu pois ennen maaliviivaa.

Tällä kertaa Suomesta lähti 10 hengen porukka Up Hill Finland -nimellä. Sääennusteita alettiin katselemaan jo Suomessa ja niiden perusteella kaikki osasivat varautua sekä henkisesti että varusteiden tasolla sateiseen ja kylmään päivään. Ennustettu lämpötilan vaihteluväli 0–20C, kylmimmissä paikoissa oli luvassa myös sadetta. Timmelsjochin huipulta saatiin myös luminen kuva päivää ennen kisaa.

Itselläni kisapäivän varusteiksi muodostuivat lopulta:

Päälle:

• Kypärän alle: sadelippis, tuulipanta korville
• Yläkroppa: Ohut aluspaita, lyhythihainen pyöräilypaita, irtohihat, kevyt tuulitakki, kevyt sadetakki
• Alakroppa: pyöräilyshortsit, irtolahkeet, lämpimät sukat, pyöräilykengät, neopreenikengänpäälliset
• Kädet: pitkät hanskat

Taskuihin:

• Neopreenihanskat, tuulen- ja vedenpitävät GoreTex-shortsit

Varustesetti toimi lopulta oikein mainiosti, ja taipui hyvin pitkän päivän monimuotoisiin vaatimuksiin.

Kisaan oli ilmoittautunut 5000 osallistujaa, mutta starttiviivalta lähti vain 3800. Normaalisti ennen starttia poisjäävien lukumäärä jää n. 500:aan, joten vaikea sää verotti tällä kertaa monien pyöräilyintoa.

Pyöräilijämassa starttasi klo 06:45. Ensimmäiset kilometrit mentiin johtoauton perässä rauhallista vauhtia, kunnes alkoi ensimmäinen lasku kohti Kühtain nousun alkua 31km:n kohdalla. Sade alkoi aikalailla samantien lämpötilan ollessa n. +8C. Laskun keskivaiheilla tuli vastaan myös ensimmäinen onnettomuuspaikka – pari pyöräilijää oli ajanut kurvissa kaiteeseen ja niitä nosteltiin verisinä ambulanssin kyytiin. Muutamaa kurvia myöhemmin näkyi toinen ambulanssi jonne oltiin myös nostamassa paareja. Viimeistään siinä vaiheessa tajusi homman luonteen ja käsi alkoi löytämään jarrukahvalle tavallista enemmän. Jyrkkä alamäki, märkä asfaltti, tiukat kurvit ja joka puolelta naamalle roiskuva vesi ei ole sellainen yhdistelmä, jossa kannattaa ottaa ylimääräisiä riskejä.

Kühtain nousun alkaessa sadetakki taskuun ja eikun ylämäkeen. Ennen tätä reissua tein Best Bike Splitillä tehosuunnitelman, jonka mukaan päivän ylämäet tulisi vetää n. 220W:lla. Tällä kropan massalla 220W ja 10% nousu tarkoittaa aikalailla kävelyvauhtia, joten nousut menivät hieman suunnitelmaa korkeammalla keskiteholla. Otin tässä tehojen kanssa pienen riskin, joka lopulta kannatti.

Kühtai: 18,5km, 1200 hm, 240W NP. Ajettu 51km, 2:35.

Kühtain nousun alun 8C oli nousun edetessä laskenut kolmeen asteeseen, joten huipun taukopaikalla ei tullut vietettyä liikaa aikaa. Äkkiä kaikki mahdolliset vaatteet niskaan ja laskemaan. Kun syke laskee sataseen, lämpötila kolmeen, sade huuhtelee ylhäältä ja alhaalta ja vauhti vaihtelee 40–70 km/h, alkaa tulemaan kylmä. Aivan pirun kylmä. Parinkymmenen minuutin laskun aikana sai päälle melko kokonaisvaltaisen horkkatärinän. Oloa kuitenkin helpotti tieto siitä, että alhaalla odottaa Innsbruckin laakso, 15 asteen lämpö ja aurinko. Varsinainen lasku päätyi Kemateniin, josta jatkettiin 22km:n tasamaata ja hyvin loivaa alamäkeä kohti Innsbrukia.

Seuraava etappi Innsbruck – Brenner meni aurinkoisessa kelissä ja tunnelmissa. Pääsin mukaan pariin hyvään junaan, ja osallistuin välillä itsekin vetohommiin, kun auringonsäteet sulattivat laskussa jähmettyneet reidet ja watteja alkoi taas löytymään. Joku porukasta alkoi laulamaan O Sole Mio:a. Fiilis oli hyvä, ja Brennerin päälle kiivettiinkin hyvää vauhtia, kun nousuprosentit pysyivät käytännössä koko ajan muutaman prosentin tuntumassa, yhtä pientä 12%:n pätkää lukuunottamatta.

Brenner: 39km, 780 hm, 236W NP. Ajettu 127km, 5:01.

Brennerin huipulla patukkaa naamariin, pullot täyteen vettä, nopea lasku Sterzlingiin ja aloittamaan päivän kolmatta nousua kohti Jaufenpassia. Tässä vaiheessa oli maa jo vaihtunut ja oltiin Italian puolella. Jaufen on nousuna jossain määrin päivän armottomin. Kun jaloissa on kuutisen tuntia pyörittelyä jo takana, väsymys alkaa painamaan. Vaikka Jaufenin keskijyrkkyys on kohtuulliset 7,5%, se on tasaista paahtamista alusta loppuun ilman lepohetkiä, ja nousu tuntuu itseään pidemmältä. Tässä vaiheessa päivää alkaa huomaamaan myös kaikenlaisia muutoksia oman päänsä sisällä. Ajantaju alkaa hämärtymään. Pyrin ottamaan geeliä/muuta energiaa ja vettä 20 min välein. Aamupäivällä nämä 20min välit tuntuivat kohtuullisen pitkiltä, ja jokaisen pätkän aikana ehti näkemään paljon uusia maisemia. Nyt jokainen geelin ottaminen tuntui siltä, että juurihan minä söin, mihin nämä 20min tästä välistä oikein hävisivät. Ihan kauheasti ei mieleen jäänyt maisemia tai mitään muutakaan. Tunti toisensa jälkeen vaan hävisivät jonnekin. Ehkä tämä on se paljon puhuttu flow.

Jaufenpass: 15,5km, 1130 hm, 240W NP. Ajettu 161km, 7:16.

Jaufenpassin päällä oli odotetusti viileää (+6C), mutta samanlaista jäätävää sadetta kuin Kühtailla ei tarvinnut enää tässä vaiheessa kokea. Nopea lasku, jonka aikana sai olla todella tarkkana huonon asfaltin ja isojen railojen takia (näistä oli tosin varoiteltu jo kisaoppaassa, joten ei tullut yllätyksenä), lyhyt pätkä tasaisempaa pyöräilyä St. Leonhardin (San Leonardo) auringonpaisteessa (reissun lämpimin kohta – +20C) ja kohti päivän viimeistä ja pelätyintä nousua – Timmelsjochia.

Timmelsjoch on 26,7km pitkä nousu, jonka aikana noustaan 1760 metriä. Tässä vaiheessa päivää pää alkoi kaipaamaan jotain muutakin viihdykettä kuin 20 minuutin pätkien laskemisen, joten aloin muistelemaan, mitä soittolistoja olinkaan tehnyt valmiiksi Spotifyihin. Valitsin mielessäni yhden ja ”painoin” play-nappia.

You abandoned me, left me broken and in pain….

Soitin biisin mielessäni alusta loppuun ja jatkoin seuraavaan.

Opium, desire or will?. Inspiration bound from an elegant seed. Subversion, through smoke I foresee. Erotic motions of lesser gods in ecstasy…

Ekat 5km noususta mennyt. Seuraava biisi päälle.

This is ten percent luck, Twenty percent skill, Fifteen percent concentrated power of will. Five percent pleasure, Fifty percent pain, And a hundred percent reason to remember the name

Mikäköhän tuli sen jälkeen.. Äh, shuffle päälle… Ajatukset katkasi jäätävä vesisade. Lämpötila oli tässä vaiheessa laskenut viiteen ja vettä tuli kaatamalla niskaan. Onneksi 16km kohdalla tuli vastaan huoltopiste, jostai sai lämmintä & makeaa teetä termarista. Kaikki loput vaatteet päälle, juomapullo täyteen lämmintä teetä ja kohti 2509 metrissä olevaa huippua. Jossain vaiheessa sade hellitti hiukan, lämpötilan jatkaessa laskuaan kahteen asteeseen. Huipulla fiilis oli sen verran mahtava onnistuneen nousun jälkeen ettei kylmyyttä jaksanut oikeastaan enää edes huomioida.

Timmelsjoch: 26,7km, 1760 hm, 230W NP. Ajettu 209km, 10:36.

Timmelin huiputus on kisan henkinen maali. Sen jälkeen lasketellaan Itävallan puolelle, noustaan yksi pieni 130 nousumetrin nyppylä ja lasketellaan takaisin Söldeniin viralliseen maaliin.

Sölden: Koko matkan NP 220W. Ajettu 227km, 11:17.

Ennen Ötztaleria omat vuoristoisten maantiekisojen kokemukset rajoittuivat kahteen: viime vuoden Haute Route Alps (7 pv) ja tämän vuoden Haute Route Stelvio (3 pv). Ötztalerissa on paljon samaa kuin Haute Routeissa, mutta erojakin toki löytyy. HR-tapahtumissa lähtijöitä oli 300–500, tässä lähes 4000. Kun Hautella suurin osa nousuista meni yksin tai pienissä porukoissa, täällä ei oikeastaan missään vaiheessa polkenut täysin yksin. Etenkin tasaisilla pätkillä vetojunia riitti joka tarpeeseen, ja jos oma juna tuntui liian hitaalta niin seuraava oli yleensä sen verran lähellä, että sen sai spurtattua kiinni. Näin iso massa pyöräilijöitä asettaa toki myös tiettyjä riskejä etenkin laskuissa, mutta ajo oli yleisesti ottaen erittäin siistiä eikä joissakin kotimaan isoissa gran fondoissa yleistä perseilyä näkynyt. Ehkä tänne ei ihan aloittelijat tule kokeilemaan onneaan, ja toisaalta kaikki tiedostavat myös riskit. Hyvä näin.

Reitin varrella oli viisi huoltopistettä jotka kaikki toimivat erinomaisesti. Ruokien ja juomien valikoima oli laaja ja sitä oli riittävästi. Geelejä, patukoita, kakkua, keksejä, taatelipalloja, banaaneja, voileipiä, teetä, lihalientä, kokista, redbullia, urheilujuomaa, vettä… Kaikkea löytyi.

Päivän aikana väistin ainakin kuutta ambulanssia, mutta kuulimme järjestävältä taholta, että pahimmilta onnettomuuksilta vältyttiin haastavista olosuhteista huolimatta.

Itselleni tämä oli pisin yhtäjaksoinen pyöräilytapahtuma tähän asti. Vaikka loppuaika 11:17:15, kokonaissijoitus 2186 ja oman kategorian (miehet yleinen) sijoitus 481 ei aseta minua edes ensimmäiseen tulospuoliskoon, olen tulokseen silti tyytyväinen. Sain pidettyä tasaista tehoa kaikissa neljässä nousussa ja kroppa kesti urakan yllättävän hyvin. Seuraavana päivänä olo oli oikeastaan paljon palautuneempi kuin Lahden puolimatkan triathlon-kisan jälkeen. Yhden lepopäivän jälkeen kävimme kiskasemassa vielä parin tuhannen nousumetrin pyörittelyn Gletcherstrasselle ja Hochsöldeniin, eikä tehoissa tai olossa ollut huomattavaa uupumista. Jotain niistä kesän treeneistä on siis jäänyt talteenkin.

Tällaisissa tapahtumissa arvokkainta on kuitenkin itsensä voittaminen. Pitkän pyöräpäivän aikana sää vaihtelee mahtavasta auringonpaisteesta jäätävään sumuun, lihakset lakkaavat välillä kuuntelemasta käskyjä ja pään sisäinen maailma seilaa maailmaa syleilevästä positiivisuudesta armottomaan epätoivoon. Ötztaler-päivä on siis kuin elämä pienoiskoossa – kun jäätävästä tihkusta ja hemmetin pelottavista laskuista selviää, voi välillä laulaa: O Sole Mio. Ja huomata saaneensa eväät yhä isompien vaikeuksien voittamiseen.

Sölden ja ympäröivä alue jäi mieleen mielettömän kauniina paikkana, josta löytyy tekemistä ympäri vuoden. Vaellusta, pyöräilyä maantiellä, maastossa ja rinteillä, koskenlaskua, kiipeilyä ja laskettelua talvisin. Sää parani huomattavasti kohti reissun loppua, ja jouduimme hieman haikein mielin sanomaan Alpeille taas pieneksi hetkeksi Auf Wiedersehen.