Frankfurt Ironman 2016

Frankfurtin täydestä matkasta on nyt kulunut viikko. Kisa ja siihen valmistava vuosi pyörii vieläkin mielessä. Pää vaatii ajatusten kasaamista, selkeyttämistä ja yhteenvetoa. Siksi: postmortem.

Valmistautuminen

Kaikki alkoi viime kesäkuun alussa:

Pohdin asiaa hartaasti ja pitkään:

Tämän jälkeen kävin suorittamassa heinäkuun alussa kolmannen puolimatkani Joroisilla ja sain siitä PRn, muutamalla sekunnilla alle viiden tunnin. Syyskuulle olin ilmoittautunut myös Challenge Walchseen puolimatkalle Itävaltaan, ja Joroisten loppuaika lupasi hyvää. Life was good.

Kuitenkin pari viikkoa Joroisten jälkeen oikea polvi alkoi kipuilemaan pyöräillessä ja juostessa. Pahasti. Noh, rasitusvammoja tulee ja menee, ajattelin. Työterveyslääkäri oli samaa mieltä. Pari viikkoa lepoa ja tulehduskipulääkekuuri, niin kyllä se siitä. Meni pari viikkoa, kuukausi, puolitoista, ei mitään edistymistä. Polvi sanoi sopimuksensa irti jo 10 minuutin kevyen polkemisen jälkeen. Alkoi olemaan selvää, ettei Walchseen kisasta tule mitään.

Kaikki lennot ja majoitukset oli jo kuitenkin varattu. Sunk costs, ei voi mitään. Oli tehtävä päätös: lähteä seuraamaan kisaa paikan päälle tai sitten jättää koko reissu välistä.

Samaan aikaan yksi tuttu oli mennyt kesäksi töihin Googlelle Muncheniin, ja tarjoutui tilaisuus käydä moikkamassa häntä ja tutustumassa Googlen meininkeihin Saksassa. Päätös oli selvä: käyn moikkaamassa kaveria Munchenissa ja lähden sitten tutustumaan Itävaltaan ja yleisöksi kisaan. Pyörä ja lenkkarit jäävät kotiin, mutta märkkäri lähtee mukaan, koska polvi kestää kuitenkin uinnin.

Päätös oli oikea. Pääsin näkemään ensimmäistä kertaa Itävallan, uskomattoman kirkkaat alppijärvet ja sympaattiset vuoristokylät. Ja vierailemaan siellä Googlella (kiitos Verna & Ilari :). Itävalta teki sen verran voimakkaan vaikutuksen, että sinne on suunnattava myös myöhemmin tänä vuonna.

Itävallan reissun jälkeen seuraava projekti oli selvä — polvet kuntoon. Työterveyslääkärin, parinkin eri ortopedin ja urheilulääkärin sekä polven magneetti- ja varjoaine-tietokonetomografiakuvausten jälkeen selvisi, että oikeassa polvessa on rustovaurio — pari milliä paksu ja n. 8 milliä pitkä rustoläppä oli alkanut irtoamaan lumpion alta. Lastun muoto oli kuitenkin sellainen, ettei sitä kannattanut leikata. Samalla selvisi keskimmäisen pakaralihaksen suhteellisen voimakas heikkous, mikä on ollut mahdollisesti se varsinainen polvikivun aiheuttaja (ylikompensaatio muissa lihaksissa ja lihaskireydestä johtuva polvilumpion virheasento).

Seurasi muutama kuukausi fysioterapiaa, jossa tarkoituksena oli vahvistaa keskimmäistä pakaralihasta, tehdä muita tukevia harjoitteita ja saada myös ortopedista manuaalista terapiaa.

Pikkuhiljaa treenimääriä pystyi taas pikkuhiljaa nostamaan polvikivun sallimissa rajoissa. Vuodenvaihteen jälkeen pystyin jo treenaamaan suhteellisen normaalisti, ohjelman mukaan. Frankfurtin täysmatka alkoi näyttää taas mahdolliselta.

Kevään puolella oli parikin leirimatkaa — ensin HelTrin triathlon-leiri Espanjan Calellassa maaliskuun lopussa ja sitten pyöräilypainotteinen reissu Mallorcalle parin kaverin kanssa toukokuun alussa. Calellan leiri tuli otettua ehkä liiankin raskaasti, sillä sen jälkeen alkanut flunssa/kurkkupöpö ei meinannut lähteä paranemaan ollenkaan, ja söi käytännössä kokonaiset 3 viikkoa treeniaikaa huhtikuussa. Tauti ei ollut täysin parantunut vielä Mallorcan reissullakaan, joten antibioottitabletteja tuli syötyä pyörän bentoboksista kesken Sa Calobran nousun, urheilujuomalla alas huuhtoen. Mallorcan aikana tauti kuitenkin talttui.

Touko- ja kesäkuu meni aikalailla suunnitelmien mukaan. Pari viikkoa ennen kisaa aloin myös siirtämään sisäistä kelloani systemaattisesti taaksepäin, sillä tiesin, että Frankfurtissa kisa alkaa klo 06:40 ja aamupala pitäisi pystyä syömään n. klo 04:00. Venla sai pari viikkoa katsella, kun aikuinen mies on peiton alla iltayhdeksältä ja herää ennen aamuviittä.

Lähtöpäivä koitti, ja keskiviikkona 29.6. lähdin hyvillä mielin Frankfurtiin lepäämään, syömään paljon pastaa ja juomaan paljon alkoholitonta olutta. Ja valmistautumaan kisapäivään.

Sunnuntaina 3.7. klo 03:30 herätyskello soi. Olin käynyt nukkumaan jo ennen iltayhdeksää, mutta ulkoa kuuluva saksalaisten jalkapallofanien älämölö oli tehnyt nukkumisesta mahdotonta. Kisapäivän adrenaliini takasi kuitenkin sen, ettei minkäänlaista väsymystä ollut havaittavissa. Suihku, vaatteet niskaan, hotellin aamupalalle tasan neljältä ja kisabussiin 04:20. Ennen viittä olin jo kisa-alueella, odottamassa T1-vaihtoalueen avautumista. Alue auki, viimeiset pyöräsäädöt, märkkäri päälle, valkoinen varustepussi rekkaan ja karsinaan odottamaan lähtölaukausta.

Kisa

Uinti 3,9km: 01:18:41 (avg pace: 02:02/100m)

Lämmin (22,5°C) järvivesi sopi minulle mainiosti, ja vaikka olen tehnyt kevään aikana vain muutaman n. 3km:n uinnin, 3,9km taittui yllättävänkin helposti. Rolling start toimi hyvin ja sen suurempaa tungosta ei missään vaiheessa kisaa ollut, paria kääntöpoijulla tapahtunutta pikapainia lukuunottamatta.

Uinti on aina ollut selvästi heikoin lajini ja tavoittelin 1h 20min loppuaikaa, johon myös pääsin. Olin tulokseen tyytyväinen, ottaen huomioon että muutama vuosi sitten en päässyt vaparilla edes altaan päästä päähän.

T1: 00:06:57

Ensimmäisessä vaihdossa meni jonkin verran aikaa pisuaarilla käymiseen, mutta muuten sen ihmeempiä kommelluksia ei sattunut. Pyörä alle ja menoksi. Poljettuani 10 metriä joku tyyppi 2 metriä edessäni pannutti n. nollavauhdissa, kun ei saanut pyöräkenkiään polkimiin. Nopea väistö ja matka jatkui.

Pyörä 180,2km : 05:18:44 (avg speed: 33.93 km/h)

Fillari lähti kulkemaan heti alussa n. 40 km/h vauhtia ja sykkeet pysyivät samalla alle aerobisen kynnyksen. Saksalaisen tekojärven vedestä ei kuitenkaan imeytynyt laittomia aineita, vaan kyse oli vain reippaasta myötätuulesta. Pyöräilyn aikana tuli myös testattua uusi satula tositoimissa — ISM PN 1.1 — joka osoittautuikin tähänastisista triathlonsatuloista minulle sopivimmaksi. Olin ennen kisoja ajanut satulalla pari lyhyempää testilenkkiä, mutta satula osoitti toimivuutensa myös näin pitkällä matkalla kisa-asun ohuen säämiskän kanssa. Suosittelen kokeilemaan.

Pyöräosuuden toteutunut nesteytys ja ruokailu meni suhteellisen lähelle suunniteltua. Pyörässäni oli:

- Torpedopullo: 0,7l vettä
- Satulan takana: 0,7l vettä, 0,7l geelipullo (13 geelipussia valmiiksi puristettuna + pari desiä vettä)
- Bentobox: 3 PowerBar Energize -patukkaa puolikkaiksi leikattuna
- SaltStick Dispencer: 6 SaltTabs -suolatablettia

Suunnitelmana oli juoda vettä n. 5–7dl/h ja tyhjentää pyörä kaikesta safkasta. Pyöräilyn jälkeen fillarissa oli jäljellä n. 20% geelipullosta, 1 patukka ja 4 suolatablettia. Vettä oli mennyt n. 4,5dl/h. Energian saanti jäi hieman alle 300 kcal/h, kun tavoitteena oli 320–350 kcal/h. Tässä on selvästi parannettavaa jatkossa.

Yksi seikka, minkä huomasin pyöräilyosuudella oli että todella monet näyttivät lopettavan polkemisen aina, kun tuli vähänkään isompi alamäki. Parin isomman kohdalla jengillä oli kädet jopa jarrukahvoilla, vaikka tie oli täysin suora ja asfaltti loistavassa kunnossa. Heidän ohi oli mahtavaa painella > 70 km/h vauhdeilla tasaisesti pyörittäen :)

T2: 00:05:03

Fillari-juoksuvaihdossa ei ollut sen ihmeempiä ylläreitä. Jan Frodenon mainostamaa PjurActive -liukkaria varpaisiin (toimivaa tököttiä btw!), sukat ja lenkkarit jalkaan ja menoksi. Nopea pisuaaristoppi ennen varsinaista juoksua.

Juoksu 42,2km : 03:54:41 (avg pace: 05:33/km)

Olen juossut elämässäni tasan yhden maratonin, muutama vuosi sitten Tukholmassa. Sää oli silloin aivan hirveä: +4C, räntäsadetta ja 18 m/s tuulta. 35km:n kohdalla aloin yskimään keltaista limaa eikä hengitys enää kulkenut kunnolla. Aikamoisessa sumussa pystyin kuitenkin kävelemään maaliin, sain loppuajaksi 4:22:45 ja pääsin sitten ambulanssilla sairaalaan romahtaneen happisaturaation takia. Diagnoosina oli keuhkokuume, vaikken moisesta ollut tietenkään tietoinen juoksemaan lähtiessäni.

Frankfurtin juoksuosuus oli minulle siis henkisesti hyvin tärkeä — halusin ehdottomasti onnistuneen maratonikokemuksen. Tärkein tavoite oli päästä maaliin omin jaloin ja suhteellisen hyvävointisena. Siksi jo kisaan lähtiessäni unohdin kaikki vauhtitavoitteet juoksun osalta ja pidin sykkeen hyvin tarkasti aerobisen kynnyksen tuntumassa tai hieman sen alla.

Strategia toimi hyvin — syke pysyi tasaisena alusta loppuun, ja vauhti laski lineaarisesti alun 04:50/km-tasosta lähemmäksi lopun 06:00/km tasoa. Oli myös kiva huomata, että mitään “kolmen tunnin seinää” ei tässä tullut vastaan. Kun kello näytti lukemaksi 35km niin naureskelin mielessäni, että se kolmen tunnin seinä taisi olla n. 10 tuntia sitten. Vauhdin hidastuminen ei johtunut niinkään energian loppumisesta, vaan reisi- ja pakaralihakset alkoivat selvästi jäykistymään, ja myös kiristämään polvia 30km:n jälkeen. Onnekseni polvikipu oli tällä kertaa ohimenevää, ja reisilihasten nopea venyttely kesken juoksun auttoi siihen nopeasti.

Lähes neljän tunnin juoksemisen jälkeen käännyin maalisuoralle, nostin kädet ilmaan ja sain kuulla sen, minkä halusinkin. “Nikita, you are an Ironman”.

Jatko

Mitä tästä kaikesta jäi sitten käteen? Kannattiko? Olisiko aikaa voinut käyttää paremmin? Mitä seuraavaksi?

Olen erittäin tavoitehakuinen ihminen. Saan elämässä nautintoa siitä, että pystyn uppoutumaan täysillä johonkin projektiin, jolle voin tehdä selvän etenemissuunnitelman, jolla on joku päätavoite, joka haastaa itseäni tarpeeksi ja jonka haasteet koen jollain tavalla itseäni kiinnostaviksi. Tavoite voi olla vuosienkin päässä. Nörttinä ja ikuisena prosessinparantajana tunnen olevani myös kotona Excelin ja Gantt-kaavioiden parissa. Lisäksi minulle on tärkeää, että pystyn itse suunnittelemaan mahdollisimman pitkälle päiväni, viikkoni, vuoteni… enkä ole liikaa muiden ihmisten suunnitelmissa kiinni. Ja jos hommaan liittyy myös matkustamista, aina parempi.

Frankfurt kisana ja triathlon lajina on onnistunut vastaamaan näihin tarpeisiin erittäin hyvin. Tavoite on ollut selkeä, sain itse laatia siihen johtavan suunnitelman ja pääsin suorittamaan sitä juuri siinä aikataulussa, missä se itselleni parhaiten sopi:

Harjoitusleirit ja kisamatkat ovat tuoneet loistavaa vaihtelua kotona treenaamiseen. Fyysinen kuntoni on — polvivaivoista huolimatta — parempi kuin koskaan. Kun katselin niitä 60–70 -vuotiaita rautapappoja, jotka loikkivat kevyin askelin Frankfurtissa lavalle ottamaan vastaan palkintoja alle 12h:n suorituksista, mietin, että tätä elämäntyyliä ei kannata heittää romukoppaan. Tuossa kunnossa minäkin haluan olla 40 vuoden päästä, nauttimassa liikkeestä, tavoittelemassa uusia haasteita, elämässä.

Samalla harrastus on laajentanut sosiaalista piiriäni enemmän kuin mitä olen ikinä voinut kuvitella. Tänään laskin, että pelkästään Facebookin kaverilista on kasvanut jo n. 50 triathlon-henkisellä ihmisellä parissa vuodessa. Yli kolmekymppiselle introvertille tämä on ollut aikamoinen seikkailu jo pelkästään sosiaalisessakin mielessä.

Mikään ei ole tietenkään pelkkää ruusuilla tanssimista. Tammikuun alusta kesäkuun loppuun olen käyttänyt treeneihin yhteensä 233 tuntia:

Maaliskuun ja toukokuun aikana perusviikko treenien osalta on näyttänyt tältä:

Tuohon päälle suhteellisen kiireinen ja vastuullinen ura ohjelmistomaailmassa. On sanomattakin selvää että välillä on tullut mietittyä, viekö tämä panostus “pelkkään harrastukseen” liikaa aikaa muilta elämän osa-alueilta. 05:45 ylös, 06:30 altaaseen, 07:45 suihkuun, 09:00 töissä, 18:00 kotiin, 19:00 juoksu, 20:00 suihkuun, 22:00 nukkumaan -päivät 4 kertaa viikossa, viikonlopun pitkät treenit ja vaihteleva työstressi siihen päälle eivät ehkä pitemmän päälle ole kestäviä, ja välillä kaipasin enemmän “tyhjää” aikaa omille ajatuksille ja esim. kirjoille. Unen laatu alkoi myös jossain vaiheessa selvästi kärsimään, kun stressi sekä töistä että harjoittelusta kasautui.

Jatkosuunnitelmat kisojen ja harjoittelumäärien ja -tapojen suhteen ovat siis vielä auki, ja vaativat selvästi enemmän pohdiskelua. Elokuu ja kesäloma tulevat tähän tarpeeseen kuin tilauksesta. Gantt-kaavio on syksyn ja talven osalta vielä tyhjä. Katsotaan, mitä siihen ilmestyy loman aikana.